1. Kirkko ympäristöineen ja 1800-luvun kirkollinen kulttuuri

Taipalsaaren kirkko on vuodelta 1754 ja on Etelä-Karjalan vanhin kirkko.  Kirkko ympäristöineen on valtakunnallisesti merkittävä kulttuurihistoriallinen ympäristö (VAT), mikä tarkoittaa, että alue on tunnustettu osaksi koko Suomen yhteistä kulttuuriperintöä. Tällaisilla alueilla on erityinen arvo menneisyyden ymmärtämisessä, sillä ne heijastavat paikkakunnan historiaa, arkkitehtuuria ja maisemaa, ja niiden säilyminen tukee paikallista identiteettiä sekä kulttuurimatkailua. ⁶ 

Ensimmäinen kirkko Taipalsaarelle oli rakennettu jo 1500-luvulla tuntemattomaksi jääneeseen paikkaan. Uuden kirkon paikka valittiin aikoinaan keskeltä peltoja, joilta jouduttiin muutama torppa purkamaan tulipalovaaran vuoksi. Kirkon ja kellotapulin mahdollisena suunnittelijana pidetään sortavalaista Eskil Collanusta.⁷                                             

Kuva 2. Taipalsaaren kirkko 1909. Museovirasto. 

Kirkon arkkitehtuurissa yhdistyvät pohjoismaiset ja venäläiset sekä ortodoksiset vaikutteet suomalaiseen rakennusperinteeseen.11 Vuosina 1846–1847 kirkkoon tehtiin perusteellinen remontti: sekä ulkoasu että sisustus muutettiin. “Parvien reunustoilla olleet kaksitoista apostolien kuvaa poistettiin. Taipalsaaren pienenpuoleisessa, vaatimattomassa mutta valoisassa ja kodikkaassa kirkossa oli vallitsevana kultakoristeinen vaalea väri.” ⁸ 

Kirkon kanssa samoihin aikoihin valmistuneen kellotapulin kellot ovat vuosilta 1581 ja 1759. 

Alkuperäinen nykyistä pienempi ristinmuotoinen kirkko ilmensi ajatusta Kristuksesta ristillä. Kun kirkko kävi liian pieneksi, sahattiin vuosien 1846–1847 remontissa kirkon vahvat honkaseinät poikki ja käännettiin aikaisemmin sisäänpäin olleet sakarat ulospäin. Samalla uudistettiin kirkon sisustus kokonaan lattiasta parviin ja ovista alttariin saakka.⁸ 

Kuva 3. Kirkon laajennussuunnitelma vuodelta 1845. Tauno Pyysalo/Aino Voipio.

Kellotapulin toisen kellon kyljessä on kohokirjoitus ”Taipalsaaren seuracunnan tarpexi on tämä kello saman seuracunnan asuvaisten omalla maksolla ja Culutuksella toimitettu ja ostettu Gehr Meyer fecit olmiae A 1759”. Kellon toisessa kyljessä ovat seuraavat kohokirjaimilla muodostetut hartaat säkeet: ”Coscas Culet Cumisevan, Änel heliäl helisevän, silloin ioudu rohkiast i rienä itses kerkiäst tän Herran huonesen ialon”. ”Toinen kello on vuosiluvustaan päätellen sangen vanha, valettu 1581”.⁸  

Kuva 4: Taipalsaaren kellotapulin kello. Kirsi Hovilehto. 

Kirkon sisustuksesta  

Taipalsaaren kirkolle ominainen piirre on itäseinällä oleva alttariristi. Se on venäläisellä menetelmällä tehtyä takokultaa9 ja on ehkä ollut kirkossa aina - tai ainakin jo 1800-luvun puolivälissä.  Heiskamon ja Rintasen mukaan kirkkoon hankittiin alttaritaulu vuonna 1811.  

Aino Voipion mukaan ”vuoden 1848 kirkon maalauksen yhteydessä alttaria koristava risti kullataan ja sen yläpuolelle asetetaan silmä, josta leviää säteitä.”⁸Kultaajamestari Snellman kiinnitti 2020-luvulla huomiota kirkon alttarin ortodoksisiin ikonostaasin piirteisiin, jotka ovat harvinaisia luterilaisissa kirkoissa. ⁹  

Saarnastuolin päällä on koristeellinen katos, baldakiini, jollaista kannettiin ennen kuninkaan päällä. Kirkossa on ollut vuosisatojen aikana paljon erilaista esineistöä ja sisustusta, mutta myös vaihtuvuus on ollut paikoin runsasta. Muun muassa 1700-luvulta peräisin oleva saarnatuoli, Martti Lutheria esittävä taulu ja alttaritaulu: Jeesus ristillä, vietiin vuonna 1894 Viipurin kaupunginmuseoon ilmeisesti restaurointia varten¹⁰, mutta jäivät ilmeisesti sille tielleen, eivätkä ainakaan kirkkoon ole palautuneet. Kirkossa oli parvien reunuksilla 1800-luvun puoliväliin saakka noin metrin korkuiset apostolien kuvat.¹⁰ 

 Kun kirkko jo pian kävi pieneksi, pitäjänkokous määräsi vuonna 1783, että kaikkien vanhojen ihmisten piti saada istua jumalanpalveluksissa penkeillä ja seisomapaikat varattaisiin nuorille. Kirkon rakentamisesta huolehtineilla ja tarvittavat puut toimittaneilla oli hyvät istumapaikat kirkossa. Vuoden 1811 uudistuksessa muutettiin kaikki penkit keskenään samanlaisiksi.¹⁰  

Kirkkoa pidettiin yleensä kylmänä, kunnes siihen alettiin 1900-luvun alussa kiinnittää huomiota ja päätettiin neljän nurkkiin asennettavan kamiinan hankkimisesta.  Kirkkoon päätettiin vuonna 1906 hankkia kolme uutta kynttiläkruunua. Myös kirkkomaan ulkoasua haluttiin parantaa, ja suntion erityiseksi tehtäväksi annettiin huolehtia siitä, “ettei kirkkoplaania pidetä karjalaitumena eikä kenenkään elukat tee siinä siivottomuutta”.¹⁰ 

“Kirkko oli 1800-luvulla taipalsaarelaisille monipuolinen paikka. Se kokosi väen yhteen, joten valtion ja pitäjän asiat kuulutettiin saarnastuolista. Myös monet terveydenhoitoon kuuluvat uudistukset, kuten rokotukset kuuluivat kirkon tehtäviin. Papin ei tarvinnut itse kansaa rokottaa, vaan tehtävän hoiti lukkari. Kuulutukset luettiin Taipalsaarella suomen kielellä. Sunnuntaisin luettiin julki niin pitäjässä tapahtuneet varkaustapaukset kuin omistajaa vailla rantoihin ajelehtineet veneetkin. “1800-luvun alussa kirkossa oli paikallisia pahantekijöitä varten jalkapuu, jonka syrjäytti 1880-luvulle saakka käytössä ollut mustaksi maalattu häpeäpenkki ”¹⁰  

Kirkkokäytöksestä huomautettiin varoitustaululla, jossa luki: “Älä liiku kirkossa jumalanpalveluksen aikana. Wältä lattialle sylkemistä Herran huoneessa. Palvele Jumalaasi hengessä ja totuudessa.  Huomauttamista oli erityisesti parvilla, joka oli ollut nuorison paikka. Nuoriso saattoi poistua heti saarnan jälkeen, pojilla oli tapana liiaksi juosta rappusissa ja tytöillä puhua saarnan aikana. Yleinen tapa oli laittaa lehtereille vartijoita, joiksi Taipalsaarella ehdotettiin kylänvanhimpia.¹⁰ 

1800-luvun hautausmaista ja hautausperinteistä 

Vanhojen kansanuskon perinteiden ja käsitysten säilyminen näkyi pitkään myös hautapaikoissa. Pitäjien keskusten hautausmaat eivät olleet ainoita hautapaikkoja. Ainakin vielä 1700-luvulla vainajia peiteltiin kyläkalmistoihin ja hautasaariin.⁴ 

Kirkon ympärillä olleen hautausmaan tilannetta 1800-luvun puolivälissä on kuvattu seuraavasti: “Suuret, suorastaan terveydellisesti vahingolliset ja vastenmieliset vaikeudet seurasivat kirkon ympärillä olevan hautausmaan ahtaudesta. Hautausmaata laajennettiin vielä 1830-luvulla ennen uuden, edelleen käytössä olevan hautausmaan perustamista sadan metrin päähän kirkosta Majurinmäelle (nyk. Pappilankangas) v 1837.”⁸ 

Kirkkoa ympäröivän kiviaidan sisäpuolella sijaitsee nykyään sankarihautausmaa, jonne on haudattu vuoden 1918 ja 1939–1944 sankarivainajat.    

Uuden hautausmaan ja kirkon välille perustettiin kaunis ruumis- /kappelitie mm kirkossa siunattuja ja hevosella hautausmaalle kuljetettavia vainajia varten. Hautausmaan kappeli vihittiin käyttöön v 1990. Siihen asti vainajat siunattiin kirkossa. 1700- ja 1800-luvuilla vainajia haudattiin (varmaankin) myös saariin ja kylien kalmistoihin.  

1800-luvun loppupuolen hautajaismenoja on kuvattu Pertti Jurvasen Taipalsaari-kirjassa seuraavasti: ”Jokaisessa talossa oli leveä yhdestä puusta valmistettu ruumislauta. Ensin vainaja pestiin, siten hänet puettiin parhaaseen pukuunsa… Muutenkin vainajan ulkonäöstä pidettiin huolta. Tämän jälkeen laulettiin virsi. Talon vanhin rukoili vainajan puolesta. Vainaja kannettiin sen jälkeen riiheen, jossa taas laulettiin. Kun kylän nikkari oli valmistanut arkun, vainaja nostettiin siihen tälläkin kertaa laulaen. Hautajaisiin kutsuttiin sukulaisten lisäksi koko kylä, ja ne kestivät kolme päivää. Vainajan kirstu nostettiin kärriin taikka rekeen laulumiehen laulaessa. Aisaan sidottiin valkea vaate ruumissaattueen merkiksi. Taipalsaarella vainaja kuljetettiin usein veneellä. Silloin varattiin hevoskuljetus venerannasta kirkkomaalle. Haudalta palattiin takaisin vainajan kotiin, jossa jatkettiin syömistä ja juomista maanantai-iltaan asti.”²                         

Ainakin Jauhialan kylän Ukkorannalla on vielä pieni rakennus veneellä tuodun vainajan säilyttämistä varten.