17. Pappilanniemen kaskiviljelmät
Alueella on lukuisia kiviröykkiöitä, jotka ovat Taipalsaaren metsissä yleisiä. Kiviröykkiöiden on päätelty syntyneen kaskiviljelyyn liittyvän maanraivauksen tuloksena. Näistä Pappilanniemen röykkiöistä on kaksi tutkittu tarkemmin ja entistetty.
Kuva: Viljelyröykkiöalueita Pappilanniemessä. Kulttuuriympäristön palveluikkuna, Museovirasto.
Vuosien 2014, 2017, 2021 arkeologisissa tutkimuksissa röykkiöt on todettu löydöttömiksi ja rakenteettomiksi ja suurin osa niistä tuhoutuneiksi. Vuonna 2017 kaksi tutkittua röykkiötä määriteltiin kaskiraunioiksi tai viljelyröykkiöiksi, joiden ikä jäi arvoitukseksi.44 Alueella on muinaisjäännösstatus.
Kuva: Pappilanniemen röykkiöiden tutkiminen.
Alueen viljelyhistoriaa on selvitetty kartta-analyysin avulla. Tutkimusalueelle Pappilanniemessä ei ole merkitty peltoja yhdessäkään analysoidussa kartassa (kartat vuosilta 1843, 1928 ja 1971). Näin ollen on mahdollista, että alueen peltoviljely ajoittuu 1700-luvulle ja pellot olisi hylätty 1800-luvun alkupuolella, ellei sitten kyseessä ole kaskiviljelyn jättämät jäännökset.44 Pappilanniemen alueen röykkiöiden liittäminen alueen viljelyhistoriaan on haasteellista. Vanhin digitaalisista aineistosta löydetty kartta Pappilanniemen alueelta on Pitäjänkartaston kartta vuodelta 1843. Siinä on viljelyalaa merkitty ainoastaan aivan Pappilanniemen pohjoisimpaan kärkeen sekä niemen etelärannalle Viljakkalan torpan välittömään läheisyyteen. Lisäksi Pappilanlahden rannan savikkoalue on merkitty niityksi. Taipalsaaren vanha pappilan (kartassa nimellä Taipalegård) laaja yhtenäinen peltoalue sijoittuu Pappilanniemen itäosan ja Pappilanharjun väliin. Itse niemeen ei ole merkitty peltoja tai niittyjä. Taipalsaaren vanha pappila on ollut kuninkaankartanona jo ennen Kustaa Vaasan aikaa. Vuonna 1546 siitä tuli nimismiehen talo. Vuonna 1571 Taipalsaaren seurakunnan perustamisen yhteydessä kartanosta tehtiin pappila.44
Karttojen perusteella nyt tutkitulla alueella ei ole ollut peltoja 1800-luvun alkupuolen jälkeen. Alueen maasto vaikuttaa kuitenkin vanhalta metsittyneeltä viljelyalueelta. Aluetta on varmasti myös kaskettu, mutta kaskeaminen ei normaalisti jätä jälkeensä peltomultamaista paksua pintakerrosta. Alueen koivuvaltainen puusto viittaa kaskeamiseen. Raivausröykkiöiden suuri määrä voi olla merkki pysyvästä peltoviljelystä. Toisaalta Saimaan alueella on runsaasti nk. kaskiraunioita eli kivikasoja, jotka on oletettavasti raivattu kaskeamisen yhteydessä. Kaskirauniot ovat muinaisjäännösryhmänä ongelmallinen ja vähän tunnettu ilmiö, sillä kaskiraunioiden rakentamisesta ei ole mainintoja kaskeamista käsittelevässä kirjallisuudessa. Pappilanniemen röykkiöt voivat olla siis myös kaskiraunioita. Niiden sijainti suurimmaksi osaksi maan sisässä viittaa suhteellisen korkeaan ikään. Taipalsaaressa on kaskettu rautakaudelta aina 1900-luvulle asti.44
Kaskeaminen
Viljelyröykkiöitä löytyy nimenomaan alueilta, joilla on harjoitettu kaskiviljelyä. Taipalsaarella tällaisia röykkiöitä on lukuisissa paikoissa kertomassa pitkästä kaskikaudesta, joka jatkui paikoin 1900-luvun alkuvuosikymmenille saakka. Kiviä kerättiin raunioihin etenkin niiltä alueilta, joita kaskettiin toistuvasti.2
Yleisesti olivat Taipalsaaren metsät ´muinaisina aikoina´ yhteisomistuksessa ennen siirtymistään kruunun omistamiksi metsiksi.2 Luonnon hyväksikäyttö perustui nautintaoikeuksiin, ja viljelemättömät metsät olivat vapaasti käytettävissä. Kaskiyhteisöihin ei ollut vielä syntynyt pysyvää yhteiskunnallista hierarkiaa.4 Maan ja metsän omistajana saattoi myös olla kyläyhteisö, joka oli syntynyt tilan jakaantumisessa suvun kesken. Kyläyhteisön jäsen sai hakata yhteismetsään kaskensa.2
Myöhemmin, kun kaikki maa kuului periaatteessa kruunulle, oli kuningas huolestunut verojen saamisesta. ”Kirkon- ja kruununhallinnon tavoitettua kaskiviljelijät heidät asetettiin jatkuvalle verolle.”2
”Kaskimetsä varattiin pyältämällä (kuorimalla) ja koloamalla suuret puut tyvestä ympäri, jolloin ne kuivuivat pystyyn tervaisiksi ja hyvin palaviksi keloiksi. Erityisen tärkeä lehtipuista oli leppä, jonka juuristossa elävät nystyräbakteerit tasoittivat maan happamuutta yhteyttämällä typpeä. Kolmantena vuonna pyältämisen jälkeen metsä kaadettiin keväthankien aikaan, ja seuraavana kesänä poltettiin. Alueet olivat paikoin hyvinkin kivisiä, mutta siitä oli etuakin: kivet säilyttivät maassa kosteutta ja tasasivat lämmönvaihteluja niin, ettei vilja paleltunut niin helposti äkillisinä hallaöinä. Tuhkan peittämä tumma maa puolestaan imi lämpöä ja ylläpiti mikroilmastoa, jossa vilja pääsi hyvään kasvuun. Palo muokattiin ja kylvö tehtiin suoraan tuhkaan. Jos kaikki jyvät itivät, kaskiruis saattoi antaa 20-50-kertaisen sadon. Ero peltoviljelyyn oli suuri, sillä pelloissa jyväluku jäi yleensä alle kymmeneen. Kaskirukiin sato puolittui jokaisella kerralla, eikä kahden sadon jälkeen viljely useinkaan enää kannattanut.”47
Kaskitalous tarvitsi laajoja pinta-aloja. Jurvasen mukaan talonpoika asui v 1543 yhdellä paikalla korkeintaan 20 vuotta ja muutti sitten lähemmäs kaskettavia metsiä tai sitten palasi jo aikaisemmin kaskeamilleen alueille. Väkiluvun kasvaessa ryhdyttiin parhaita maapohjia raivaamaan pelloiksi. ”Vuonna 1553 oli Taipalsaarella sen aikaisen laskutavan mukaan peltoa 17,8 hehtaaria ja takamaita, joita käytettiin kaskimaina 91,6 hehtaaria.”2
Pappilanniemen maapohja ei ehkä soveltunut peltoviljelyyn: ”Millekään vanhalle kartalle, kuten vanhimmalle aluetta kuvaavalle v 1821 isojakokartalle, ei alueelle ole merkitty peltoa eikä niittyä.”38
Kuva: Museovirasto. Finna. Mies ja nainen kaskeavat peltoa.